Todetaan heti, että en hae tällä kirjoituksella henkilökohtaista sympatiaa, vaan kirjoitan ihan oikeasta ongelmasta suomalaisessa terveydenhuollossa. Se on aikuisikäisten ADHD-potilaiden kohtelu. On todella inhottavaa avata omaa sairaushistoriaansa julkisesti, mutta asiat eivät muutu, elleivät ihmiset laita itseään likoon.

Taustaa

Minulla on aina ollut aivojeni käyttäytymisen kanssa omituisuuksia. En yleensä kuule esimerkiksi musiikkikappaleiden sanoituksia. En toisinaan muista minulle esittäytyneen henkilön nimeä sekunnin päästä. Moni asia mitä alan suorittamaan, haarautuu pitkäksi korjausketjuksi, jossa keskeyttävät asiat seuraavat toinen toistaan. Olen ollut vanhempieni mukaan ”hajamielinen professori”. Klassisia ADHD-indikaattoreita, käsittääkseni. Listaa voisi kohdallani jatkaa vaikka kuinka pitkään.

Lääkäreiltä märkää rättiä naamalle

Ajatus omasta erilaisuudesta oli itänyt päässäni varmaan parikymmentä vuotta. Olin muualla terveydenhuollossa viime vuosina jutellut useaan kertaan siitä, että voisikohan minulla olla jotain ADHD-tyyppistä sairautta ihan aikuisten oikeasti.

Vastaanotto oli suorastaan tyrmäävää. ”Hyvässä” tapauksessa asiat ohitettiin olankohautuksella. Toisinaan haukuttiin laiskaksi ja sanottiin asian korjaantuvan ”itsensä johtamisella”. Pohjat veti lääkäri, joka rupesi puhumaan ADHD-tilastani muotisairautena. Helvetti. Voin kokemuksesta sanoa, että ADHD:ssä ei ole mitään muodikasta. Rupesin miettimään, että oliko se päästään sairaampi osapuoli siinä kohtaa sittenkin lääkäri.

Terveystalosta apua

Vuosien taistelun jälkeen menin pk-seudulla tunnetun neuropsykiatrin vastaanotolle Terveystaloon. Tuli aivan uskomaton tunne kun ensimmäistä kertaa joku otti minut vakavasti. Noin 3 tunnin tutkimisten jälkeen lääkäri löi leiman papereihin. Viimeinkin ihan oikea diagnoosi! Lähetimme lääkärin kanssa lääkekorvauspaperit Kelaa varten. Pitkän rumban päätteeksi lääkekorvaus hylättiin. Syyksi Kela kertoo, että emme ole esittäneet selvitystä siitä, miten oireeni lapsuusiässä on varmistettu.

Kelaa varten ala-asteen opettajan puheilla

Yritin eilen korjata tilanteen, kysymällä lapsuusiän oireista ala-asteen opettajaltani Eilalta. Eila oli tarmokas ja hieman leikkisä vanhan kansan nainen, joka rakasti kaikkia oppilaitaan. Aivan täydellinen opettaja siis.

Valitettavasti Eila ei ollut eilen juttutuulella. Asiaan saattaa vaikuttaa se, että hän on ollut kuolleena kirkkomaalla vuodesta 2006 lähtien.

Aikuisiän ADHD-potilaiden kohtelu Suomessa on kokonaisvaltaisen ala-arvoista

Tilanne on aivan pähkähullu. Olen 37-vuotias mies. Minun oma opettajasukupolveni on ruvennut kuolemaan tai pökkiintymään. Sieltä on vaikea, ellei jopa mahdotonta saada Kelan kaipaamia tietoja. Muutenkin, minkälaiset neuropsykiatrian diagnostiset valmiudet voi kuvitella 1980-luvun piskuisen kunnan koululla olleen? Maalaisjärjellä ajateltuna ei juuri minkäänlaiset. Tämä on myös totuus.

Käypä hoito -suositusten mukaan aikuisiän ADHD-epäilyissä ”Aikuinen on omien oireidensa ja niiden aiheuttaman haitan tärkein tiedonlähde, myös lapsuuden osalta.” Kelalla on kuitenkin omat kuviot. Tilanne on vähän kuin Kela laittaisi sokean heittämään tikkaa tai mykän toimimaan tulkkina asian selvittelyssä. Ei mitään järkeä. En ole asiani kanssa yksin, sillä 2-4% esiintyvyydestä kyllä riittää ikäviä ihmiskohtaloita.

Toivon, että aikuisiän ADHD-potilaiden hoidon tasosta Suomessa käydään asianmukaisempaa keskustelua jatkossa.

Janne Paalijärvi – http://paalijarvi.fi/eduskuntavaalit2019/
Facebook: https://www.facebook.com/paalijarvi
Twitter: https://twitter.com/paalijarvi