Lukaisin tässä tänään mainion tekstin, jossa Ilta-Sanomien entinen vastaava päätoimittaja Tapio Sadeoja analysoi ja tunnusti suomalaisen journalismin tosiasiallisen alennustilan. Sadeojan mukaan suomalainen toimittajakunta elää jonkinlaista 1970-luvulta apinoitua dogmaattista hurmosta, jossa toisinajattelulle, tai pitäisikö sanoa, totuusajattelulle, ei ole tilaa. Sadeojan inspiroivan kolumnin jälkeen koen olevani pakotettu kirjoittamaan tekstin, jonka lillunut ideoina pääni sisällä jo monta vuotta.

”Oikea media” nyt

Mietitäänpä hieman ”oikean median” uutistarjontaa, toimintatapoja ja niiden suhdetta peruskansalaisen arkeen ja havainnointeihin. Listaan tässä nyt jotain juttuja jotka itselleni subjektiivisesti ovat jääneet mieleen.

Haitallisten ja harvinaisten asioiden normalisointi

Yksi juttutyyppi en erilainen haitallisten asioiden normalisointi ja hyvän fiiliksen luominen asiasta. Tästä esimerkkinä etenkin muutamassa ”kunnostautuneessa” mediassa toistuvasti julkaistavat lihavuutta normalisoivat jutut. Näissä jutuissa maalataan kuvaa, että lihavuus olisi jotenkin ok, jopa ”in”, vaikka kuvista näkee että henkilöiden kroppa on ylipainon vuoksi niin pahassa kuosissa, että henkilön eliniän maksimoimiseksi jonkinlainen välitön interventio olisi välttämätön.

Lihavuus ei ole ok. Lihavuus ei ole ”in”. Lihavuus on vakava tauti, jonka kehittymiseen vaikuttavat monet eri asiat, yhtenä niistä heikko ote omasta elämästä. Tiedän tämän, koska itse olen ollut ja olen vieläkin lihava, joskin saamassa tilannetta hallintaan. Kun valtakunnalliset mediayhtiöt maalaavat käytännössä kuvaa että on ihan ok olla lihava, se toimii heikkoluontoisille yksilöille helppona mentaalisena huopana johon kääriytyä, sen sijaan että laitettaisiin asioita kuntoon. Tekisikö toimittajakunta ylistäviä juttuja Miss Anorexia XXXXS-kilpailuista? No ei varmasti. Eiköhän se paras kehontila ole antiikin filosofien oppeja mukaillen jossain sairaalloisen lihavan ja luurankoisen anoreksiatapauksen välillä.

Mitä tulee harvinaisten asioiden normalisointiin, näitäkin tulee aivan liukuhihnalta. Eräs toimittajakunnan lempilapsi on ”suomalainen siirtomaahistoria”. Suomea, joka on ollut kansakuntana alistettu orja melkein koko ikänsä, yritetään vääntää erilaisin pistemäisin anekdootein maailman suurimpien rotusortajien, USA:n, Ranskan ja Iso-Britannian, joukkoon. Tästä näkee että toimittaja seuraa tarkasti ko. oikeiden ongelmamaiden poliittista keskustelua aiheesta, mutta siinä vaiheessa kun oma Suomen tilanteen ja historian kanssa täysin epäyhteensopiva ja harhainen teksti pitäisi osata ampua alas totuudenvastaisena, se runtataankin väkisin julkaisuun.

Ja lisää harvinaisten asioiden normalisoinnista. Ei riitä ihmiseltä sormet, varpaat tai muutkaan ulokkeet laskemaan niitä kertoja kun mediassa haastatellaan perus-tuulipukusuomalaista, ainakin otsikon mukaan, mutta todellisuus näyttääkin sitten oudolla tavalla toiselta. Haastatteluissa esiintyy sitten jos jonkinlaista radioaktiivisella maalilla koristeltua töyhtöhyyppää, itse itsensä Täysin Omasta Halustaan(TM) nyrkin ja hellan väliin alistanutta naispuolista taliban-hunnutettua uskonnon uhria tai muuta geneeristä sekopäätä. Matti/maija meikäläisiä on joukossa yleensä 0 tai 1. Sanon: Tämäkin näyttää aivan täysin epäuskottavalta. En jaksa uskoa, että median kuluttajatkaan jaksavat uskoa tällaisiin demografioihin, kun asia ei taaskaan vastaa arkitodellisuutta. Eipä siis ihme, että lähes 60% maaseudun maanläheiseistä, ja kehtaan sanoa, normaaleista ihmisistä on tyytymättömiä esimerkiksi Ylen toimintaan. Ehkä keskiarvo- ja mediaanikansalainen on töissä silloin kun toimittaja menee tekemään haastatteluja. Tai sitten kyseessä on pahantahtoinen yritys vääristää todellisuutta. Toivottavasti kyseessä on ajattelemattomuus, eikä pahantahtoisuus. Molemmat asiat ovat sinänsä huonoja.

Lukija ihmettelee että miksi uutisjutut eivät vastaa arkitodellisuutta ja kerää siinä samalla epäluottamusta mediaa kohtaan.

Erehdyttämiseltä erehdyttävästi vaikuttava toiminta

Jotkut mediajutut Suomessa näyttävät siltä että niissä ehdoin tahdoin halutaan höynäyttää lukijaa/katsojaa tavalla tai toisella. Yksi elävä tapa on pyytää juttuun haastattelua asiantuntijalta, jonka kanta tiedetään olevan tuttu ja turvallinen ja jonka sanoma on eritoten toimittajan omaa ideologiaa myötäkarvaan sukiva. Esimerkiksi ydinvoiman rakentamista käsittelevään juttuun saatetaan pyytää kommenttia vain luonnonsuojelujärjestöltä. Jo tämä luo ”uutiseen” pohjavireen, jossa ollaan ikäänkuin yhteistuumin torjumassa suurta saatanaa. Pyrkimys aitoon moniäänisyyteen oli nolla. Valveutuneempi lukija mietiskelee taas että ei tämä nyt oikeasti ole niin yksinkertainen asia kuin jutusta voi päätellä. Puolestaan siinä kohtaa kun ilmastokriisiä ruvetaan ratkaisemaan koomikon ja muusikon, eikä esimerkiksi fyysikon, avulla, koko homma on lähtenyt pahkasikamaiselle laukalle.

Toinen median harjoittama kansalaisten erehdyttämiseen tähtäävä toimintatapa on ottaa jokin käsiteltävä asia ja esimerkiksi otsikoida tai uutisoida se tarkoitushakuisesti aivan päin seiniä tai raskaasti relevantteja osia ”unohtaen”. Otetaanpa hypotettinen tilanne, että meillä on hehtaari metsää tulessa Hankasalmella. Media otsikoi/uutisoi: ”Palokunta sammutti palavan männyn Hankasalmella.” No niin varmaan tapahtui, mutta ei se ollut se asian ydin. Asian ydin oli hehtaari palavaa metsää. Aivan pähkähullua. Tämä toimintatapa on korostuneen usein esillä kun käsitellään ns. vaikeita asioita, joista ei saisi olla kuin yhtä mieltä.

Sitten on myös lisäksi näitä juttuja, joissa haluaisi kovasti uskoa että jokin ei-pahantahtoinen selittävä syy toimittajan tekemisille löytyy, mutta jokaisen analyysin jälkeen se jää löytymättä. Varmaan tunnetuimpana esimerkkinä tästä kaikkien tietämä HS:n toimittaja, joka kävi juoksemassa Ruotsin Malmön kaupungin läpi ja kirjoitti sitten 14-vuotiaan näsäviisaan tasolla olevan kirjoituksen jonka sanoma oli, että Malmössä on kaikki kunnossa. Jo artikkelin julkaisuhetkellä aika moni silmänsä auki pitänyt ihminen tiesi, että Malmö on ongelmissa, ja onpa hesari itsekin kaupungin ongelmista jälkikäteen kirjoitellut.

Taas lukija ihmettelee että miksi uutisjutut eivät vastaa arkitodellisuutta. Epäluottamus mediaa kohtaan kasvaa.

Eri pelisääntöjen vaatiminen toimittajille ja sitten niille muille

Eräs tärkeä jälkikäteen lisäämäni asiavyyhti on median/toimittajien jonkinlainen outo vaatimus eri pelisäännöistä toimittajille ja muille ihmisille. Otetaan nyt esimerkkinä vaikka tämä kohu, missä toimittaja Johanna Vehkoo nimitteli oikeistoaktiivi Junes Lokkaa natsipelleksi. Kun sitten Vehkoo sai asiasta käräjillä tuomion, toimittajakunta on ollut kuorossa huutamassa, miten tuomio on väärä ja oikeusmurha on tapahtunut.

Toimittajat ovat tässä kohtaa ehkä eniten sekaisin, mihin mentaaliakrobatialla pystyy menemään ikinä. Suomessa on voimassa aika suojelevainen kunnianloukkauslainsäädäntö. Myös minä olen ollut sen hampaissa, onneksi minut vapautettiin lopulta syytteistä. Mutta en tiedä, että tunnistavatko toimittajat tämän lainsäädännön olemassaoloa ja jos tunnistavat niin missä suhteessa.

Jokatapauksessa Suomessa jos julkisesti haukkuu toista, niin siitä saattaa joutua raastupaan. Toimivassa, ”sokeassa” oikeusjärjestelmässä syyttäjä ei katso sitä, kenen twitter-kuorosta lähtee eniten ääntä ja kenellä on eniten vaikutusvaltaisia kavereita. On omalla tavallaan ilahduttavaa, että käräjäsalin penkkejä ovat syytettyinä olleet kuluttamassa sekä Vehkoo, että Lokka. Oikeusjärjestelmä ei tässä kohtaa ole valikoinut ihmisiä vaan asioita. Hyvä, todella hyvä näin.

Se, että Vehkoon lähipiiri lukee Vehkoon ”hyviksiin” ja Lokan ”pahiksiin” ei tarkoita sitä, että lain pitäisi antaa jotain erityissuojelua Vehkoolle tämän takia. Etenkin jos on operoitu virkatoimien ulkopuolella. Valitettavasti toimittajakunnan päässä nyrjähtää tässä kohtaa jotain pahemman kerran, eikä siellä ymmärretä että toimittakunta voi olla ihan legitiimisti joissain asioissa samassa asemassa kuin muut kansalaiset. Ei suomalainen pidä siitä, että toimittajat vaativat itselleen erioikeuksia. Suomalaiset haluavat kaikki samalle viivalle, etenkin lain edessä. Hyvin yksinkertaista tämäkin. Useimmille.

Ja näin sivuhuomiona todettakoon, että minun sananvapaus-utopiassani Lokka tahi Vehkoo eivät kumpainenkaan saisi tuomiota sanomisistaan.

Osallistumisen estäminen ja sensurointi, etenkin valikoidusti

Seuraavaksi kerrottakoon ilmiöstä nimeltä osallistumisen estäminen ja sensurointi, joka myös on endeemistä suomalaisella mediakentällä.

Ei ole nimittäin yhden tai kahdenkaan käden sormilla laskettavissa kerrat, jolloin lukijat ovat olleet median mielestä ajatuksiltaan väärässä. Tämä kulminoituu eritoten nettiäänestyksissä. Kun äänestyksen toteuttava toimittaja näkee, että tuloksena alkaa olla nyt aivan eri dataa kuin mitä oli haussa, ruvetaan miettimään vastatoimia. Toimittajakoulun oppikirja kertoo että tässä kohtaa pitää syyttää äänestäjiä masinoinnista ja venäläisestä hybridioperoimisesta. Toisinaan pelkkä syyttely ei riitä, vaan ihmisten antamia ääniä poistetaan, koska Jumalasta seuraava (ylöspäin) toimittaja tietää totuuden, jota lukijat ovat tässä hänelle vain validoimassa. Eipä suotta taas lukijalla keitä kun hän huomaa omiin kokemuksiinsa perustuneen vastausvaihtoehdon ja äänensä hävitetyn bittitaivaaseen.

Toinen ”hauska” ilmiö on erilaiset kommentointiin liittyvät asiat. Tyyppiesimerkkinä vaikkapa ulkomaalaistaustaiseen rikollisuuteen liittyvä uutisointi. Sen lisäksi että ulkomaalaistaustaisuudesta ei artikkelissa puhuta halaistua sanaa, lisätietojen kertominen estetään myös kommentoijilta joko päästämällä läpi vain toimittajan ideologiaa vastaavia kommentteja tai poistamalla kommentointimahdollisuus kokonaan. Toki mediatalolla on oikeus tehdä alustallaan mitä huvittaa, mutta tällä tavalla perseilemällä otetaan jälleen hittiä integriteetille. Tavallinen tuulipuku taas ihmettelee, että miksi uutinen on kirjoitettu tähän tyyliin mainitsematta sitä olohuoneen virtahepoa, joka kaikissa tilastoissa näkyy. Luottamus mediaan ei taaskaan ainakaan lisääntynyt.

Valemedioita/vaihtoehto-medioita syntyy koska niille on tilausta ja perinteinen media hoitaa asiansa huonosti

Nyt pääsemme viimein aiheen ytimeen. Mediatoiminta on, etenkin nykyään, armotonta joukkuepeliä. Se on samanlaista kuin politiikka. Kun yksi toimittaja kusee hommansa ideologisella perseilyllä kunnolla, koko kyseisen mediajulkaisun arvovalta ja uskottavuus ottaa loikan alaspäin. Suomalainen normikansalainen arvostaa eniten rehellisyyttä ja sitä juuri median pitäisi tarjota. Mikään kaupallinen järki ei jatkuvaa kikkailua selitä , joten syyn täytyy olla johdetun tai sisäsyntyisen ideologinen.

Mitä siis tapahtuu kun toimittajien mediaan kirjoittama maailmankuva on lähes kummelimainen inversio kansalaisen omaan reaalimaailmaan verrattuna? Siltä menee usko. Kansalainen hakeutuu tämän jälkeen hanakammin erilaisten vale- ja vaihtoehtomedioiden pariin. Voiko häntä syyttää tästä? Minun mielestäni ei. Tarjonnan puute loi kysyntää, joka täyttyy ihmisten perustaessa uusia medioita.

Jos suomalaisen mediakentän anti vastaisi paremmin kansalaisten rehellisyys- ja realismivaatimuksiin, vale- ja vaihtoehtomedioilla olisi huomattavasti vähemmän elintilaa. Vika siis löytyy tässäkin kohtaa toimittajakunnan peileistä. Ei toki kaikkien yksilöiden kohdalla, mutta kuten sanottua, media on ehdottomasti joukkuepeliä.

Korjausehdotuksia

Miten tilannetta korjataan? En ole varma. Voin heitellä pari palloa ilmaan. Mikä korjaa tilanteen on tinkimättömän, moniäänisen, ei-ideologisen ja faktapohjaisen sekä arkirealistisen journalismin paluu. Miten saamme tämän aikaan?

Median itsesäätelyelimet voisivat ottaa kovan linjan käsitellessään kanteluita, joissa tehty artikkeli on kiistattomalla tavalla ristiriidassa arkirealismin kanssa. Mutta jos näiden elimien päättäjät toimivat positioissaan vielä entistä enemmän ideologisesti vietävissä ollen, tällaisen korjauksen pyytäminen ja eritoten saaminen on täyttä utopiaa.

Toinen mahdollisuus olisi tunnustaa julkisesti väriä. Jokainen julkaisu voisi käsi sydämellä tarkastella itseään ja muodostunutta linjaansa, ja sitten vaikka julistautua vaikka konservatiiviseksi tai liberaaliksi. Tämä nyt ei tietenkään useimpia substanssiasioita korjaa, mutta se on nyt ainakin tietynlainen omalla tavallaan vilpitön julistus että ”Hei, olemme tällainen julkaisu ja emme ole aivan neutraali. Sinulla, lukija, on erityisen suuri vastuu lukemasi jäsentämisestä”.

Vielä median järjestämien äänestysten toteuttamisesta. Ensiksi mieti: Voinko elää tilanteen kanssa tuloksesta riippumatta? Jos tässä on ongelmia, ei kannata perustaa äänestysmahdollisuutta ollenkaan. Toki tämäkin on vähintään eräänlaista metatason totuuden manipulointia, mutta ainakaan tästä ei jää suoraan lökäreen maku lukijan suuhun. Kaikista viimeinen asia mikä nettiäänestyksessä voi tehdä on poistaa kesken kaiken vastausvaihtoehtoja ja ääniä. Jokainen annettu ääni on yksinkertaisesti pyhä. Jos et saanut tekniseltä kantilta rakennettua äänestysjärjestelmää, joka vähentää ei-uniikkisen äänestämisen mahdollisuuden tarpeeksi paljon, se on taas se kuuluisa peiliin katsomisen paikka. Jos jos esimerkiksi jokin nettifoorumi onnistui aktivoimaan ihmisiä äänestämään niin… sitten niin tapahtui ja on parempi vaan kohdata seuraukset, eikä peukaloida äänestystä. Reaalimaailmassa äänestysvehkeilystä saa raakasti linnaa. Toimittajien ei kannata toimia asiassa haitallisina esimerkkeinä.

Muita konsteja en tähän hätään keksi.

Summa summarum

Vale- ja vaihtoehtomedioita syntyy, koska perinteinen media julkaisee juttuja, joiden sisältö on täysin irrallaan kansan enemmistön arkirealismista ja joissa toimittajan oma ideologia paistaa läpi kuin keskikesän aurinko päiväntasaajalla. Tuomalla median jutut lähemmäs kansaa koko ajan, ja estämällä omat ylilyönnit, perinteinen media voi halutessaan viedä paljonkin elintilaa vale- ja vaihtoehtomedioilta.

Janne Paalijärvi
Korsholm, Finland
6. oktober 2021

P.S. 2021-10-27: Esimerkinomaisesti aiheesta, Maaseudun Tulevaisuuden tutkimuksen mukaan ”Maaseutumaisissa kunnissa tyytymättömiä Yleen on 58,5 prosenttia, kun viime vuonna vastaavassa kyselyssä osuus oli 46 prosenttia.” Ylen hallituksen puheejohtaja Matti Apunen ”pitää tyytymättömien osuutta ja kasvua hämmentävän suurena”. Toivottavasti Apunen lukee tämän tekstin.

Päivitys 2021-10-30 klo 20.36 : Lisätty kappale toimittajakunnan erikokeuksista esimerkkinä tapaus Vehkoo vs. Lokka.

Päivitys 2021-10-30 klo 23.39 : Lisätty alikappale väärän asian otsikoinnista/uutisoinnista.

Päivitys 2021-11-03 klo 7.05 : Muutettu pikkukohtia ja lisätty uusi alikappale harvinaisten asioiden normalisoinnista.